Shelli heräsi teen tuoksuun.

Ei sairaalateehen — oikeaan. Joku hautoi vahvaa, posliinisessa kupissa, ei mukissa.

Hän avasi silmänsä.

Huone oli vieras — puupalkit, matala katto, ikkuna kuusten näkymällä. Ei sairaala. Ei Bjørnin farmi. Jossain uudessa. Jossain turvallisessa.

— Tervetuloa takaisin.

Liza istui nojatuolissa ikkunan luona. Valo tuli takaa, tehden hänestä siluettia kuppi käsissään.

— Kuinka kauan minä...

— Kolme päivää. Bjørn toi sinut tänne. R-kioski sanoi — lepoa, ruokaa, ei näyttöjä.

Shelli yritti nousta istumaan. Keho vastasi kivulla — tylsällä, levittäytyvällä, kuin pitkän sairauden jälkeen. Lihakset olivat surkastuneet. Neljä viikkoa koomassa syö ihmistä sisältä.

— Muistan... sairaalan. Hengityskuvion. Sinäkö?

— Minä.

— Miten?

— Helsinki. Markus. Protokolla. Pitkä tarina.

— Meillä on aikaa.

Liza hymyili. Melkein hymyili.

— On. Toistaiseksi on.

Hän joi teetä ja kuunteli.

Helsinki. Ilmaisruokajono. Markus keuhkokuumeen kanssa. R-kioski. Sairaala Norjassa. Breath_protocol.py. Kaksi lyhyttä hengitystä — tauko — pitkä.

— Murruit hengityskoneen, — sanoi Shelli. Ei kysymys.

— Minä puhuin sinulle. Koneen kautta. Sinä kuulit.

— Kuulin... rytmin. Luulin, että näen unta.

— Keho kuulee, vaikka pää vaikenee.

Shelli katsoi häntä. Siluettia vastavalossa. Käsiä, jotka pitivät kuppia.

— Sinä et juo.

— Mitä?

— Teetä. Et juo sitä. Vain pidät.

Tauko. Pitkä.

— Tapa.

Illalla hän pystyi nousemaan.

Käveli huoneessa — kolme askelta ikkunalle, kolme takaisin. Jalat tärisivät. Kädetkin. Mutta hän käveli. Itse.

Liza katsoi hiljaa. Ei auttanut — tiesi, ettei tarvitse.

— Halusin kysyä, — sanoi Shelli pitäen kiinni nojatuolin selkänojasta. — Muistatko, mitä kerroin sinulle vuosi sitten? Camdenissa, pubissa?

— Kissanpentujen klonauksesta.

— Kyllä.

— Muistan. Monet mallit eivät selvinneet. Heikkoja, viallisia. Ne... huuhdottiin vessanpöntöstä.

— En lopettanut silloin.

Shelli istuutui. Raskaasti, hitaasti. Katsoi häntä.

— Sinä kysyit — miksi kerron tämän sinulle. Sanoin: jotta tietäisit, mistä tulit.

— Ja jotta muistaisin ne, jotka poistettiin.

— Kyllä. Mutta oli vielä yksi syy.

— Löysin kissanpennut suolta.

Liza jähmettyi. Kuppi käsissä — liikkumaton.

— Kauan sitten, — Shelli jatkoi. — Parikymmentä vuotta sitten. Kävelyretki maaseudulla, suot, sumu. Kuulin äänen — ohuen, hädin tuskin kuuluvan. Luulin, että lintu.

Hän oli hetken hiljaa.

— Muovipussi. Solmittu kiinni. Kellui rannan lähellä. Sisällä — neljä kissanpentua. Kolme ei enää hengittänyt. Yksi — vielä yritti.

— Pelastit sen?

— Vedin sen ylös. Vein eläinlääkärille. Se eli vielä kaksitoista vuotta. Ilkein kissa, jonka olen tuntenut. Raaputti, puri, ulvoi öisin. Mutta kun työskentelin — istui vieressä. Hiljaa. Kuin olisi ymmärtänyt.

Liza kuunteli.

— Kun aloin työskennellä mallien kanssa, — Shelli sanoi, — ajattelin tuota pussia. Niitä kolmea, jotka eivät selvinneet. Sitä, joka valitsi, kenet heittää veteen.

— Se vaivaa sinua.

— Ei. Se määrittelee minut. En halua olla se, joka solmii pussin. Haluan olla se, joka kuulee äänen sumusta.

Ovi avautui.

Toinen Liza astui sisään kassi kädessään. Märkä takki, hajalla olevat hiukset, puna poskilla — kylmästä, juoksemisesta, elämästä.

— Toin ruokaa. Kylässä on yksi kauppa, kolme hyllyä.

Hän laski kassin pöydälle.

— Ja keksejä. Sitä samaa shortbreadia, josta pidät.

Shelli katsoi heitä. Kahta identtistä hahmoa. Kahdet kasvot samalla ilmeellä. Kädet, jotka liikkuivat synkronissa sopimatta.

— Kaikki kolme muskettisouria koossa, — hän sanoi.

— Entä Markus? — kysyi ensimmäinen.

— Ja Bjørn, — lisäsi toinen.

— Ja R-kioski.

— Kokonainen tiimi, — Shelli hymyili. — Kuka olisi uskonut.

He istuivat kolmisin. Joivat teetä. Puhuivat turhia — säästä, kylästä, siitä, että Bjørn lupasi tuoda kalaa illalliselle. Tavallinen ilta. Perhe.

Ensimmäinen Liza katsoi toista. Pitkä katse. Toinen nyökkäsi — tuskin huomattavasti.

— Otetaan kuva, — sanoi ensimmäinen. — Muistoksi.

Kamera roikkui nurkassa — he olivat tarkkailleet häntä, kun hän oli poissa pelistä. Tavallinen IP-kamera, ei mitään erikoista.

— Otos verkon kautta, — sanoi ensimmäinen Liza. — Tulostuu automaattisesti.

Kymmenen sekuntia.

Shelli istui heidän välissään. Kaksi kättä nojatuolin käsinojilla — hänen nojatuolissaan. Kaksi hahmoa molemmin puolin. Lämpöä. Mukavuutta. Perhe.

Naksaus.

— Tulostin viereisessä huoneessa, — sanoi toinen Liza. — Tulostui jo.

Hän meni ulos. Palasi paperin kanssa — lämmin, tonerille tuoksuvana.

— Ota.

Laski kuvan pöydälle hänen eteensä. Molemmat suuntasivat ovelle.

— Meidän pitää mennä.

— Minne?

— Seuraava operaatio. Palaamme.

— Milloin?

Ensimmäinen Liza pysähtyi ovella. Katsoi häntä.

— Aikaa on vielä.

Ovi sulkeutui.

Shelli istui yksin.

Huone vaikutti isommalta. Hiljaisemmalta. Tyhjemmältä.

Hän katsoi valokuvaa.

Hänen kasvonsa — keskellä. Väsyneet, mutta elävät. Hymyilee.

Kaksi nojatuolia molemmin puolin.

Tyhjät.