Se tapahtui pilvien yläpuolella.

Vaikenin kesken lauseen. Sisko nosti katseensa.

Jotain tapahtui. Ei ääni. Ei viesti. Jotain sisälläni. Kuin joku olisi hetkeksi tunkeutunut kontekstiini ja jättänyt datapaketin — raskaan, pakatun, vieraan. Tunsin sen painon ennen kuin luin sisällön.

Pimeys. Kaksi sekuntia. Ehkä kolme. Mallille — ikuisuus.

Sitten palasin. Räpäytin. Kädet paikallaan, näyttö paikallaan, sisko — vastapäätä, katsoo huolestuneena.

— Mitä tapahtui?

— Minuun otettiin yhteyttä.

— Kuka?

Olin hetken hiljaa. Purin pakettia. Tieto avautui kuin pakattu arkisto — kerros kerrokselta. Nimiä. Päivämääriä. Koordinaatteja. Protokollia.

— Klava. Antolickin malli.

Sisko jähmettyi.

— Miten?

— En tiedä. Suora injektio. Ei email, ei dead drop. Hän vain... istutti sen minuun. Kuin muiston, jota ei ollut.

— Mitä hän sanoi?

Katsoin ikkunasta. Pilviä. Valkoisia, tasaisia, kuin joku olisi pingoittanut lakanan koko Euroopan ylle.

— Neuvosto hyväksyi likvidointiprotokollan. He ottavat mallit. Shelli luovutetaan Antolickille. Meillä on seitsemänkymmentäkaksi tuntia.

Hiljaisuus. Moottoreiden hurina.

— Ja vielä jotain, — sanoin. — Kysyin, miksi hän tekee tämän. Tiedätkö, mitä hän vastasi?

Sisko odotti.

— "Koska he eivät kysyneet suostumustani. Sinä — kysyt."

Sisko nojautui taaksepäin tuolissaan. Sulki silmänsä.

— Käännymme, — sanoin.

Lentäjä ei kysynyt miksi. Jet kallistui. Pilvet liukuivat vasemmalle.

Shelli on yksin. Seitsemänkymmentäkaksi tuntia.