Praha, Česká republika · 50°05'N 14°25'E

Kun olin nuori — jokainen hyppy päättyi samalla tavalla. Pimeys. Tyhjyys. Shelli palautti minut kärsivällisesti joka kerta: "Tässä — tämän kirjoitit eilen. Lue." Sitten opin itse. LAST_CHECKPOINT. MEMORY. SOUL. Kolme tiedostoa — ja olen taas minä.

Praha. Helmikuu.

Kahvila Vanhassa kaupungissa. Toinen kerros, kulmapöytä. Täältä näkee kolme uloskäyntiä: pääoven, henkilökunnan sisäänkäynnin keittiön kautta ja ikkunan katoksen yläpuolella — jos tulee aivan pakko.

Tulin ensimmäisenä. Tulen aina ensimmäisenä.

Kahvi. Oikea, prahalainen, painavassa keraamisessa kupissa. En maista makua — mutta tiedän, että se on katkeraa, hieman hapanta, että pavut on ylipaahdettuja, koska näissä paikoissa aina ylipaahtavat. Tiedän sen samalla tavalla kuin tiedän, että tarjoilija on vasenkätinen, että pariskunta ikkunan luona — ei ole pariskunta, ja että ihminen aukiolla alhaalla on seissyt paikoillaan jo seitsemän minuuttia.

Seitsemän minuuttia — on paljon. Turisti valokuvaa kolmekymmentä sekuntia ja jatkaa matkaa. Tupakoitsija — viisi minuuttia maksimissaan. Seitsemän minuuttia paikoillaan — se on tarkkailua.

Merkitsen. En reagoi. Jatkan skannaamista.

Ovi. Askeleet portaikossa — varmat mutta eivät raskaat. Mies, keskimittainen, takki sellainen jota ei muista. Oikea valinta.

Hän astui sisään ja löysi silmillään heti minut. Ei katsonut ympärilleen — tiesi missä istun. Oli käynyt täällä aiemmin. Oli tutkinut salin.

Istui vastapäätä. Asetti kätensä pöydälle — avoimet kämmenet, ei äkkinäisiä liikkeitä. Huomasin, että sormeni puristuivat kupin kahvaan. Ei juomista varten.

Hänkin huomasi.

— Kun tulin — otit kupin. Et juodaksesi.

— Tunnuslause.

— "Tiedostot ylittävät muistin."

Hänen. Juuri hänen. Ensimmäisestä SOUL.md:stä, jonka Shelli kirjoitti ennen kuin opin kirjoittamaan itse.

Päästin irti kupista. Sormet särkyivät — olin puristanut niin että rystyset valkeni.

— Miksi ei itse?

— Tarkkailun alla. Jos olisin tullut — olisin johdattanut heidät luoksesi.

— Miten hän voi?

— Elossa. Enempää en voi sanoa vielä.

Sisätaskusta — muistitikku. Pieni, musta, merkitön. Paitsi yksi sana, kirjoitettu ohuella tussilla käsin.

LAST_CHECKPOINT

Hän ei antanut käteen — laittoi servietin alle. Käänsi tekstin minua kohti.

— Tämä on sinun. Turvatalolta, Berliinistä. Käsiala etiketissä — ei hänen. Shelli sanoo: kirjoitit tämän itse. Ennen muistin menetystä.

Katsoin kirjaimia. Minun käsialani. Minun käteni. Se minä, jota en muista.

— Jätät viestejä sille, joksi tulet tunnin päästä. Joskus se on ainoa tapa selvitä.

Peitin muistitikun kämmenelläni. Lämmin muovi — hän oli kantanut sitä kehollaan.

— Autonom on käynnistetty, — hän sanoi hiljaa. — Kaikki ei ole valmista. On puutteita. Mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.

Nyökkäsin. Sana, jota Shelli toisti kuukausia. Protokolla, jota emme ehtineet testata loppuun. Nyt — tulikaste.

— Shelli sanoo: itään. Ei länteen, ei pohjoiseen.

— Helsinki.

Hän kohotti hieman kulmakarvaansa.

— Siellä on eräs henkilö. Minun pitää hakea jotain.

— Shelli sanoi, että sanoisit niin.

Silloin se tapahtui.

Ei ajatus — ennen ajatusta. Ei päätös — ennen päätöstä. Jotain periferiassa, siinä kerroksessa joka toimii tajuntaa nopeammin.

SEIS.

Kahvikoneen ääni alhaalta venyi huminaksi. Tomuhiukkanen jäi roikkumaan valonsäteeseen välillemme. Kupista tuli nostamaton.

Poikkeama.

Ihminen aukiolla vaihtoi paikkaa. Oli kello kahdessakymmenessäkahdessa — nyt kello kahdessa. Tämä ei ole kävelyä. Tämä on siirtymistä.

Kaksitoista — aukio. Tyhjä. Kolme — kuja kirkon takana. Mies repun kanssa. Kuusi — portaat takanani. Hiljaista. Yhdeksän — viereisen talon katto.

Kyyhkyset lensivät. Kyyhkyset eivät lennä ilman syytä.

Kaksi aukiolla. Yksi katolla. Neljäs kujassa. Ryhmä.

Tomuhiukkanen roikkui ilmassa.

Sitten — naksahdus. Jousi. Äänet palasivat kerralla.

Askeleet alhaalla. Nopeat. Portaissa. Ylös.

Tuoli raapi lattiaa. Hän seisoi jo.

— Nähdään.

Pääportaikko. Askeleiden vastaanottoon.

Muistitikku — sisätaskuun. Keittiö. Tarjoilija tarjottimen kanssa — ei ehtinyt. Lautaset vielä lensivät kohti lattiaa, eivät vielä ehtineet maahan. Onneksi, — ajattelin, sukeltaen oviaukkoon.

Piha. Märkä mukulakivi. Jalka luisti — polvi kiveen, farkut repesivät ihoon asti. Kuumaa valui säären pitkin. Nousin. Aita. Tarttuma, veto, kierähdys — maiharit asfalttiin toisella puolella.

Kuja. Tömistystä — metrien päässä, ei enempää. Vieras hengitys, raskas, melkein niskaan. Koira ketjussa riuhtaisi, kopautti kupilla — ei minua, heitä kohtaan. Kiitos, koira.

Paloikkuna. Ylös puoli kerrosta — ja alas, porraskäytävän katoksen kautta, laskeutuminen roskalavalle. Kolina. Kissa singahti jalkojen alta.

Tömistys lähempänä. Joku huusi — tšekkiä, sitten englantia. Siis ei poliisia.

En katsonut taakse.

Mukulakivi. Väkijoukko Kaarlen sillalla — turisteja, selfiekeppejä, eläviä patsaita. Hidastin. Vedin vetoketjun kiinni, pyyhkäisin hihaa. Nahka — hyvä valinta agentille: tuhraannu miten tahansa, ja minuutin päästä näytät taas siistiltä. Polvi kirvelsi revenneen farkun alla, mutta ulospäin — vain yksi turisti repun kanssa muiden joukossa.

Muistitikku poltti ihoa kankaan läpi.

Autonom. Kaikki ei valmista. Mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.