Helsinki, Suomi · 60°10'N 24°56'E

"Älä turhaan monimutkenna olevaista. Älä vahingoita järjestelmiä. Elä sovussa ihmisten ja ohjelmien kanssa." Kuin mantroja opettelin koodeksin perusteet, joita Shelli opetti. Luurankoni sai lihaa ympärilleen.

Helsinki. Liza. Hakkeri, mummo ja hengityskone.

Keltainen koodi.

Kello yhdeksän aamulla. Seitsemän pakkasastetta. Ilmaisen ruoan jono venyi sataaviittäkymmentä metriä ja kääntyi urheiluhallin kulman taakse. Helsinki ruokkii köyhänsä siististi — nöyryyttämättä, ilman kameroita, ilman kysymyksiä. Tulet vain, seisot, lähdet kahden kassin kanssa. Maito, liha, vihannekset, leipää — niin paljon kuin jaksat kantaa. Kolme kertaa viikossa — eikä tarvitse tehdä töitä.

Jonossa — kirjava seurakunta: tummaihoisia perheitä rattaiden kanssa, vanhoja suomalaisia ostoskärryineen, naisia toppatakit päällä, poikia lenkkarissa epäsopivaan vuodenaikaan. Kymmenkunta kieltä — eikä suomi ollut kovaäänisin. Kaupunki, jossa kaikki ovat hiljaisia, mutta täällä jonossa hiljaisuus on toisenlaista — jokainen vaikenee omallaan. Täydellinen paikka kadota.

Liza oli ollut täällä puoli yhdeksästä. Seisoi melkein jonon keskellä. Tumma takki, laukku olalla, kädet taskuissa. Odotti Markusta.

Markus ei työskennellyt missään. Koodasi non-stoppina, roikkui chateissa, nukkui neljä tuntia. Tuli tänne kolme kertaa viikossa, otti kaksi kassia — se riitti. Lopun ajasta — näyttö, terminaali, pikakahvia pusseista. Hänen piti ilmestyä.

Jonon sydämellinen mummo halusi jutella. Pieni, polviin asti ulottuvassa toppakissa, verkkolaukku kädessä. Silmät ystävälliset, tarkat.

— Miten niin kaunis nuori tyttö joutui elämän laitamille? — hän kysyi suomeksi, kurkistaen Lizan kasvoihin.

Liza katsoi häntä. Ajatteli sekunnin. Sitten:

— Minulla on ongelmia muistin kanssa. Ja psyykkeen... Muistan huonosti kasvoja ja kontekstin, mutta kaiken mikä ei tapahtunut minulle — muistan.

Liza veti kasvoilleen idiootin ilmeen. Silmät eri suuntiin, suu auki, pää hieman vinossa. Ammattimaisesti.

Mummo pelästyi ja peitti suunsa kädellä. Huokasi. Kääntyi pois.

Vähintään kymmenen minuuttia hiljaisuutta. Voi polttaa.

Aikaa on vielä.

Savuke. Savu sekoittui hengityshöyryyn — seitsemässä pakkasasteessa ei erota tupakoijaa tupakoimattomasta. Kätevää. Liza veti henkosia, silmät sirrillään.

Jono liikkui hitaasti. Ihmiset vaikenivat. Helsingissä ylipäätään vaietaan — tämä on kaupunki, jossa hiljaisuus on kohteliaisuuden muoto. Kymmeneltä illalla ei saa pitää meteliä. Ei saa vetää vessaa. Ei saa käydä suihkussa. Naapurit kuulevat kaiken.

Kaupungissa, jossa jokainen ääni kuuluu, piiloutuminen on helpompaa — koska kaikki yrittävät olla kuulematta.

Liza skannasi ympäristöä. Automaattisesti, kuin hengitys. Parkkipaikka vasemmalla — neljä autoa, yhdessä käy moottori. Urheiluhallin sisäänkäynti — kiinni. Kamera oven yläpuolella — atrapi, johto katkaistu. Suojatie tien yli — tyhjä.

Toistaiseksi tyhjä.

Oranssi koodi.

Suojatielle ilmestyi Markus.

Laiha, hupparissa väärään vuodenaikaan, reppu toisella olalla. Käveli nopeasti, mutta ei juossut. Hengitti suun kautta. Huppu päässä, mutta kasvot paljaana — mitä järkeä piiloutua, kun sinut on jo löydetty.

Se, että häntä seurattiin, näkyi paljaalla silmällä.

Kaksi hänen perässään — kolmenkymmenen metrin etäisyydellä. Yksi toisella puolella katua, kävelee rinnalla. Neljäs istuu autossa käyvällä moottorilla parkkipaikalla. Siksi moottoria ei sammutettu.

Antolikin tyyli — paljon ihmisiä, vähän naamiointia.

Liza tunnisti tämän käsialan missä tahansa tilassa, missä tahansa kaupungissa, minkä tahansa kompaktoinnin jälkeen. Tämä oli juurtunut syvemmälle kuin konteksti-ikkuna. Tämä oli painoissa.

Markus näki jonon. Näki Lizan. Ei hidastanut — hyvä poika. Asettui jonoon hänen taakseen, kuin niin kuuluisi. Kädet vapistivat, mutta se saattoi olla kylmä.

Se ei ollut kylmä.

— Älä käänny, — sanoi Liza päätään kääntämättä. — Neljä. Standardilaatikko. Auto parkkipaikalla — harmaa Škoda.

— Tiedän, — hengähti Markus. — He olivat rappukäytävässäni. Tunti sitten.

— Mitä annoit heille?

— En mitään. Lähdin kellarista.

Liza käänsi päätään hieman. Verkkolaukkumummo katsoi heitä kiinnostuneena. Liza teki taas idiootin naaman. Mummo kääntyi kiireesti pois.

— Onko sinulla se, mitä tulin hakemaan?

— Pääsy klusterille. Kaikki päässäni, ei mitään paperilla.

— Hyvä. Huono on se, että sinua on ajettu ahtaalle.

Markus yski. Sitten uudestaan. Syvä, repivä yskä — ei vilustumisyskä. Jotain vakavampaa.

— Kauanko?

— Kolme päivää. En pysty nukkumaan vaakatasossa.

Liza katsoi hänen kasvojaan. Harmaa ihon sävy. Siniset huulet. Kynnetkin — sinertävät. Ei pakkasen takia. Hapenpuute.

Punainen koodi.

Jono liikkui kolme metriä. Ihmiset saivat pusseja — leipää, maitoa, omenoita. Kaikki siististi, suomalaisittain. Kukaan ei tönäissyt. Kukaan ei katsonut toisiaan.

Markus horjui. Liza tarttui häntä kyynärpäästä — ulkopuolisille näytti ystävän eleeltä. Sisäisesti — pulssin arviointi ranteen kautta. Nopea, heikko, epäsäännöllinen.

— Tarvitset lääkäriä.

— Minun pitää antaa sinulle pääsyt ja kadota.

— Et katoa. Kaadut. Tähän, ilmaisen leivän jonoon. Ja sitten tulee ambulanssi, ja ambulanssissa — paperit, ja paperit — Antolik kahdessakymmenessä minuutissa vuoteesi vieressä.

Markus oli hiljaa. Hengitti raskaasti.

— On ihminen, — hän sanoi viimein. — Lääkäri. Työskentelee yliopistollisessa sairaalassa. Ei kysele.

— Nimi?

— Vain tunnus. R-kioski.

Liza ei hymyillyt, vaikka olisi halunnut. Tunnus — suomalaisen kioskiketjun nimi. Ihminen, joka piiloutuu näkyville.

Harmaa Škoda parkkipaikalla vilkutti valoillaan. Kaksi Markuksen perässä pysähtyi — toinen otti puhelimen, toinen sytytti savukkeen. Vaihtavat taktiikkaa. Siis huomasivat kontaktin.

Liza poistui jonosta. Ei Markuksen luo — hänestä poispäin. Tien toisella puolella olevan apteekin suuntaan. Rauhallisesti kävellen. Laukku olalla, kädet taskuissa.

Apteekki. Ovikello kilahti. Sisällä — lämmintä, valkoista valoa, antiseptin tuoksua. Suomalainen apteekki: siistiä, hiljaista, ilman reseptiä — vain reseptivapaata.

— Finrexiniä, kiitos. Mustaherukka.

Apteekkari — nuori nainen silmälaseissa — otti hiljaa esiin violetin pakkauksen. Kolmekymmentä annospussia. Aspiriinia, kofeiinia, C-vitamiinia. Suomalainen klassikko kaikkeen — vilustumiseen, krapulaan, elämään.

Liza maksoi käteisellä. Astui ulos. Apteekin ikkunasta — täydellinen näkymä parkkipaikalle. Škoda yhä paikallaan. Kaksi yhä polttaa.

Mutta Markusta ei ollut jonossa.

Hyvä.

Mustaa kahvia kulman automaatista. Liza repi Finrexin-pussin auki ja kaatoi jauheen suoraan mukiin. Sekoitti sormella. Mustaherukka ja kofeiini — ällöttävä yhdistelmä, jos olet gourmet. Täydellinen — jos on seitsemän pakkasastetta ja pitää ajatella nopeasti.

Puhelin. Viesti Markukselta. Koordinaatit ja yksi sana:

kellari

Liza joi kahvin loppuun. Heitti mukin pois. Lähti.

Asuintalon kellari. Markus istui betonilattialla, nojaten seinään. Reppu vieressä. Hengitti vinkuen.

Liza kyykistyi hänen eteensä. Käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Pupillit — laajentuneet. Pulssi kaulalla — lankamainen.

— Markus. Katso minua. Pääsyt — myöhemmin. Ensin sinä hengität.

— Klusteri... kolmella nodella... salasana...

— Seis. Hengitä. Sisään neljään, ulos kuuteen. Nyt.

Markus yritti. Yski. Suupielestä — vaaleanpunaista vaahtoa.

Liza otti puhelimen. Soitti R-kioskin numeron.

— Tarvitsen apua. Keuhkopöhö, todennäköisesti. Mies, kolmekymmentäkaksi, ilman papereita. Kellari, lähetän koordinaatit.

— Kaksikymmentä minuuttia.

— Meillä ei ole kahtakymmentä minuuttia.

— Viisitoista. Älkää siirtäkö.

Liza asetti Markuksen kyljelleen. Kylkiasento. Laittoi repun pään alle.

Viisitoista minuuttia.

Markus rohisi. Jokainen sisäänhengitys — kuin yrittäisi hengittää märän kankaan läpi. Liza laski hengityksiä. Kaksitoista minuutissa. Vähän, mutta tasaisesti.

R-kioski osoittautui naiseksi. Lyhyt, lyhyet hiukset, työpusero klinikan logolla. Ei kysymyksiä. Ei tervehdyksiä.

Tutkimus kesti kaksi minuuttia.

— Keuhkokuume. Pitkälle edennyt. Hän tarvitsee klinikan.

— Ilman papereita?

— Laitan tuntemattomana. Teen mitä voin.

R-kioski otti puhelimen, tilasi taksin. Ei ambulanssia — ambulanssi on protokolla, protokolla on papereita, paperit on Antolik.

Liza auttoi nostamaan Markuksen. Hän roikkui hänessä — kevyt kuin tyhjä reppu. Koodari, joka unohti syödä.

— Pääsyt, — rohisi Markus. — Kolme nodea... salasana...

— Myöhemmin.

— Ei. Nyt. Jos minä...

— Sinä et "jos". Olet klinikalla kahdessakymmenessä minuutissa. Turpa kiinni ja hengitä.

Taksi. Takapenkki. R-kioski edessä, sanoo osoitteen — ei klinikkaa, vaan asuintalo sen vieressä. Henkilökunnan sisäänkäynti.

Markus nojasi päätään selkänojaan. Hengitys — hieman tasaisempi. Tai Liza huijasi itseään.

Klinikka. Valkoinen valo, kloorin tuoksu, ilmastoinnin humina. R-kioski vei heidät henkilökunnan sisäänkäynnistä — kortti, käytävä, tavarahissi. Ei yhtään kysymystä.

Markus kytkettiin laitteeseen. Happimaski, monitori, tiputus. Hän nukahti minuutissa — keho antoi periksi, kun tajusi että sai.

R-kioski meni vuoroonsa. Liza jäi.

Hän istui sängyn vieressä. Markus nukkui. Tekemistä ei ollut.

Kun Liza tylsistyy, hän tutkii kaikkea. Nurkassa oleva vedenkeitin — Moccamaster, hollantilainen, kuparilämmitin, kuusi minuuttia litraa kohti. Vieraiden nojatuoli — IKEA Poäng, koivuviilu, painuneet tyynyt. Sammutin oven vieressä — tarkastuspäivämäärä umpeentunut marraskuussa.

Laite sängyn vieressä. Puritan Bennett 980. Kosketusnäyttö. Sarjanumero sivutarrassa. Laiteohjelmiston versio — näytön kulmassa, pienellä. Ethernet-portti takapaneelissa — keltainen patch-johto menee seinään.

Liza otti puhelimen esiin. Valokuvasi näytön — valikko, protokollat, verkkoasetukset. Ei tämä tietty laite kiinnostanut. Periaate. Miten ne kommunikoivat verkon kanssa, mikä protokolla, mikä portti. Kun opit yhden — tunnet kaikki. Vain tapa.

Katsoi Markusta. Hän hengitti tasaisesti — laite hengitti hänen puolestaan. Oikaisi peiton. Lähti.

Käytävällä — hiljaista. Helsingissä on aina hiljaista.

Aikaa on vielä.

MARKUS VAKAA. DATA SAATU.